Työtuomioistuin (9/2022): Työntekijällä oli oikeus saada vuosilomansa siirretyksi

Toimistomme avusti ammattiliittoa ja sen jäsentä työtuomioistuimessa asiassa, joka koski ns. viidennen vuosilomaviikon siirtoa sairausloman vuoksi. Työntekijällä oli oikeus saada vuosilomansa siirretyksi.

Asiassa oli riidatonta, että työnantaja oli määrännyt työntekijälle vuosilomaa ajalle 24.–30.4.2020 (talvilomaviikko eli ns. viides lomaviikko). Lisäksi työnantaja oli määrännyt hänelle vuosityöajan lyhennysvapaita (pekkaset) ajalle 6.–10.4.2020, 13.–17.4.2020 ja 20.–22.4.2020.  Työntekijä oli sairastunut ja työterveyshuollon erikoislääkäri oli määrännyt hänelle sairauslomaa eripituisille ajanjaksoille alkaen 3.4.2020 päättyen 29.4.2020. Työnantaja oli pyynnöstä siirtänyt pekkaset.

Riidatonta asiassa oli, että työntekijä oli soittanut työnantajalle 21.4.2020 ja ilmoittanut sairauslomansa jatkuvan. Erimielisyyttä oli siitä, oliko hän pyytänyt vuosiloman siirtoa ja millä tavoin työntekijän olisi loman siirtoa pyydettävä. Riitaa oli siitäkin, oliko työntekijälle toissijaisesti oikeus saada lomansa siirretyksi, koska luottamusmies oli sitä pyytänyt loman päättymisen jälkeen 8.5.2020.

Asian oikeudellisessa arvioinnissa tuli ensin huomiotavaksi, että vuosilomalakia noudatettiin työehtosopimuksen osana. Työehtosopimusosapuolet eivät olleet sopineet vuosiloman siirrosta muuta kuin mitä vuosilomalain 25 §:stä ja sen esitöistä ilmeni.

Kantaja katsoi ensinnäkin, että työntekijällä oli oikeus siirtää vuosilomansa, koska hän pyysi loman siirtoa 21.4.2020. Sen varalta, että pyynnön esittäminen jäisi epäselväksi, kantaja vetosi siihen, että työntekijä oli ainakin ilmoittanut sairauslomastaan 21.4.2020 ja vielä luottamusmies oli pyytänyt lomansa siirtoa 8.5.2020. Kantaja perusteli kantaansa tältä osin erityisesti sillä, että laintulkinnan tuli olla sopusoinnussa EU-oikeuden ja direktiivin kanssa. Vuosilomanlain 25 §:n säännöstä ei tullut tulkita siten, että ainoastaan nimenomainen ennen lomaa esitetty pyyntö olisi riittävä. Edelleen kantaja katsoi, että vuosiloman siirtoa koskevat edellytykset olivat lain mukaan samansisältöiset riippumatta siitä, oliko kysymys direktiivissä tarkoitetusta neljän viikon vuosilomasta tai sen ylittävästä loman (talviloman) osuudesta. Siten talviloman siirtoedellytyksiä tuli arvioida talviloman osalta samoin kuin neljän viikon vuosiloman osalta eli EU-oikeuden tulkintavaikutus huomioon ottaen.

Vastaaja katsoi, ettei direktiiviä tai perusoikeuskirjaa voitu ylipäätään soveltaa asiassa, koska kyse on ollut neljän viikon vuosiloman ylittävästä lomasta ja viittasi ratkaisuun (TT 2020:62). Tuossa ratkaisussa oli todettu, että työaikadirektiivissä sallitaan säädettäväksi kansallisesti neljä viikkoa ylittävästä vuosilomasta, mutta tällöin ylittävälle osalle voidaan kansallisesti määritellä sen saamisen ja myöntämisen edellytykset. Toisin sanoen direktiivi ei suojaa neljän viikon ylittävää osaa.

Työtuomioistuin joutui siten arvioimaan, kuinka vuosilomalain 25 §:n säännöstä tuli soveltaa EU-oikeuden tulkintavaikutus tuli ottaa huomioon ja miten soveltaminen tuli tehdä erityisesti neljän viikon ylittävän lomanosan osalta.

Työtuomioistuin päätyi lain esitöitä huolellisesti arvioituaan seuraavaan johtopäätelmään: ”Edellä selostetusta lainsäädäntöhistoriasta on työtuomioistuimen käsityksen mukaan selvästi pääteltävissä, lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut määritellä vuosilomalain 25 §:ssä tarkoitetulle vuosiloman siirtämistä koskevalle pyynnölle erilaisia edellytyksiä riippuen siitä, koskeeko pyyntö neljän viikon vähimmäisvuosilomaan vai sen ylittävään osaan sisältyvien vuosilomapäivien siirtämistä. Pyynnölle asetettuja edellytyksiä on siten tulkittava molemmissa tilanteissa samalla tavoin. Lainsäätäjän käsitys on edellä selostetuin tavoin ollut (HE 219/2018 vp s. 6), että vuosilomalain 25 § on sopusoinnussa vuosiloman siirtämistä koskevien unionin tuomioistuimen ratkaisujen kanssa. ” 

Siten myös viidennen viikon siirtämisen edellytyksiä arvioitaessa tuli ottaa huomioon tuomiossa selostettu EUT:n ratkaisukäytäntö koskien direktiivin soveltamista.

Näytön osalta asiassa jäi työtuomioistuimen mielestä epäselväksi, oliko työntekijä pyytänyt vuosiloman siirtoa 21.4.2020. Työnantaja oli kuitenkin tiennyt työntekijän sairastuneen, jonka johdosta lääkäri oli määrännyt työntekijälle sairauslomaa lähes koko huhtikuun 2020 ajaksi. Työnantaja oli myös siirtänyt työntekijän pyynnöstä tälle määrättyjä pekkasia sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi. Työtuomioistuimen näkemyksen mukaan työnantajan olisi näissä olosuhteissa pitänyt selvittää työntekijältä, onko tämän ollut tarkoitus pyytää myös välittömästi pekkasten jälkeen alkavaksi määrätyn vuosilomansa siirtoa. Nimenomainen siirtopyyntö oli joka tapauksessa tehty 8.5.2020. Edellä todetut seikat huomioon ottaen pyynnön ei voitu katsoa olleen viivästynyt. 

Näillä perustein työntekijällä oli ollut oikeus saada vuosilomansa siirretyksi.

Asiassa oli vielä kyse siitä, että kun työnantaja ei ollut antanut lomaa 31.12.2020 mennessä, tuliko se korvata lomakorvauksella. Vuosilomalain 26 §:ssä on sanamuodon puolesta säädetty vain siitä, että jos loman antaminen ei työkyvyttömyyden jatkumisen vuoksi ole mahdollista, saamatta jäänyt loma korvataan 17 §:ssä tarkoitetulla lomakorvauksella. Kantaja katsoi, ettei oikeutta lomakorvaukseen voi rajoittaa se, että lomaa ei ole annettu työnantajasta johtuvasta syystä. Työtuomioistuin totesi, että tässä tapauksessa loma oli jäänyt antamatta muusta syystä kuin työkyvyttömyydestä johtuen. Yhtiö ei kuitenkaan ollut antanut lomaa vuosilomalain 26 §:ssä edellytetyllä tavalla. Työntekijällä oli siten katsottava olleen lomakorvaukseen kanteessa vaaditulla tavalla.

Kun työntekijällä oli ollut oikeus saada vuosilomansa siirretyksi, hänellä oli vastaavalta ajalta oikeus sairausajan palkkaan.

Vieritä ylös