Korkein oikeus katsoi tuomiossaan (2018:10) lapsikylävanhempien sijaisten työn kuuluvan työaikalain soveltamisalaan. Kanteessa vaadittujen työaikakorvauksien katsottiin kuuluvan kuitenkin työaikalain 38 §:ssä säädetyn kanneajan piiriin, minkä johdosta osa vaadituista korvauksista hylättiin vanhentuneina.
Kantajat olivat työskennelleet perheenomaista huoltoa ja hoitoa järjestävän työnantajan palveluksessa olevien sijaisvanhempien (ns. lapsikylävanhempien) sijaisina näiden vuosilomien aikana ja muiden poissaolojen aikana. Työsopimuksissa sijaisten työaika oli määritelty kokonaisina vuorokausina, ja sijaistus oli tapahtunut yleensä useamman vuorokauden pituisina jaksoina työnantajan vahvistaman työvuorolistan mukaisena ajankohtana. Sijaiset olivat asuneet työvuorojensa ajan lasten kodeissa sekä päättäneet itsenäisesti käytännön työtehtäviensä järjestämisestä.
Kantajien vahvistusvaatimuksen mukaan tehty työ oli työaikalain 1 §:ssä tarkoitettua työtä. Tämän perusteella työnantajan olisi tullut suorittaa kantajien työehtosopimuksen perusteella vuosilta 2006 – 2009 ylityö-, iltatyö, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksia. Vastaajan mukaan kantajien tekemä työ on ollut työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettua työtä, jota työntekijä tekee kotonaan tai muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyä. Tämän johdosta työhön ei vastaajan mukaan olisi tullut soveltaa työaikalakia, eivätkä kantajat olisi olleet oikeutettuja mainittuihin korvauksiin. Toinen keskeinen oikeudellinen kysymys liittyi mainittujen saatavien vanhentumiseen. Vastaajan mukaan kantajien vaatimukset oli joka tapauksessa hylättävä osin vanhentuneina työaikalain 38 §:n kanneajan perusteella.
Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi ensin vastaajan esittämän kantajien vaatimusten vanhentumista koskevan väitteen. Käräjäoikeuden mukaan tehty työ ei ollut kuitenkaan työaikalain alaista, ja käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Itä-Suomen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
Toimistomme edusti kantajia korkeimmassa oikeudessa sekä Euroopan unionin tuomioistuimessa. Korkeimmassa oikeudessa ilmeni unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun tarve työaikadirektiivin soveltamisesta, sillä työaikalailla on pantu täytäntöön tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY. Unionin tuomioistuimen ratkaisun mukaan lapsikylävanhemman sijaisen työtä ei voida katsoa poikkeusartiklan mukaiseksi työskentelyksi perheessä.
Unionin tuomioistuimen ratkaisun mukaan pelkästään työnantajan valvontamahdollisuuksien vaikeudelle ei tule antaa ratkaisevaa merkitystä esillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa työskentelyvuorokaudet vahvistavat työlistat laaditaan etukäteen. Korkein oikeus katsoi esitetyn selvityksen perusteella, että sijaisuusjaksoihin sisältyy työaikaan luettavaa aktiivista työskentelyä, työaikaan luettavaa työntekijän fyysistä läsnäoloa edellyttävää varallaoloa sekä myös lepoajaksi luettavia ajanjaksoja, jolloin sijaisella on halutessaan mahdollisuus myös poistua omille asioilleen lapsikylästä. Edelleen lapsikylälasten päivittäiset tarpeet ja menot ohjasivat sijaisten päivittäistä ajankäyttöä niin merkittävästi, ettei sijaisten voitu katsoa päättävän sijaisuusjaksojen sisällä täysin vapaasti työskentely- ja lepoajoistaan. Korkein oikeus katsoi tuomiossaan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun ja muiden edellä mainittujen seikkojen perusteella, että kantajien työ kuuluu työaikalain soveltamisalaan.
Näin ollen korkein oikeus päätyi työaikalain soveltumisesta asiaan alempien oikeuksien ratkaisusta poikkeavaan näkemykseen, minkä vuoksi vanhentumisväite asiassa tuli merkitykselliseksi.
Korkein oikeus katsoi, että kantajien työsuhteeseen on tullut soveltaa työaikalakia, joten kantajilla on ollut oikeus työaikaan sidottuihin palkanlisiin. Vastaajan mukaan kanneajan osalta sovellettavaksi olisi tullut työaikalain 38 §, joka koskee vastaajan mukaan kaikkia työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia siltäkin osin kuin niistä on sovittu työehtosopimuksissa. Kantajien mukaan vanhentumista koskeva väite olisi tullut hylätä, koska saataviin olisi tullut soveltaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säännöstä. Kantajien mukaan kyseinen säännös olisi koskenut kaikkia palkkasaatavia eli myös niitä, jotka perustuvat työehtosopimuksiin.
Kantajien kaikki vaatimukset ovat perustuneet työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn, jolloin niiden vanhentumista on korkeimman oikeuden mukaan arvioitava työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöksen pohjalta. Täten kaikkien kantajien vaatimukset ovat vuoden 2006 osalta ja osan kantajista vaatimukset myös vuoden 2007 osalta hylättävä vanhentuneina.
