Toimistomme avusti veturinkuljettajina toimivia työntekijöitä riita-asiassa, jossa oli kyse työnantajan tekemästä muutoksesta vaihtaa työvuoron sisällä tapahtuva ruokailu työajalla ruokailuksi palkattomalla tauolla.
Veturinkuljettajiin sovellettava työehtosopimus mahdollisti ruokailun järjestämisen joko työn lomassa eli palkallisena työaikana tai erillisenä työajattomana lepoaikana eli palkattomana aikana. Veturinkuljettajilla oli ollut useita vuosikymmeniä palkallinen 35 minuutin ruokatauko, mutta työnantaja päätti yksipuolisesti, että se muutetaan 59 minuutin palkattomaksi ruokatauoksi huhtikuusta 2021 lukien. Veturinkuljettajien kirjallisissa työsopimuksissa ei ollut nimenomaista ehtoa ruokatauon palkallisuudesta.
Asiassa oli kysymys siitä, oliko ruokatauon palkallisuudesta sovittu osapuolten välillä nimenomaisesti tai konkludenttisesti ja siitä, oliko veturinkuljettajien vuoroihin sisältynyt palkallinen ruokailuun varattu aika muuttunut pitkäaikaisen ja yhtenäisen käytänteen perusteella työnantajaa sitovaksi sopimuksen veroiseksi käytännöksi, jota työnantaja ei olisi saanut yksipuolisesti muuttaa. Työnantajan lähtökohtana oli, että se oli voinut työnjohto-oikeutensa nojalla muuttaa ruokatauon palkallisesta palkattomaksi.
Helsingin käräjäoikeus hylkäsi veturinkuljettajien kanteen kokonaisuudessaan helmikuussa 2022 antamassaan tuomiossa. Tuosta tuomiosta valitettiin Helsingin hovioikeuteen.
Hovioikeus antoi tuomionsa syyskuussa 2023. Ensin hovioikeus tutki, oliko ruokailun palkallisuudesta sovittu osapuolten välillä nimenomaisesti. Se totesi, että veturinkuljettajien kertomuksista kävi ilmi heillä olleen käsitys, että ruokatauon palkallisuudessa oli ollut kysymys työsuhteessa sovellettavasta ehdosta, joka ei tule muuttumaan. Työnantajan edustajat puolestaan kertoivat, että työsuhteen aikana tai ennen sitä ei ollut sovittu tai tehty eikä voitukaan sopia tai tehdä lupauksia työsopimusten ehdoista, vaan heidän kanssaan oli ainoastaan yleisellä tasolla todettu työsuhteeseen sovellettava työehtosopimus. Hovioikeus totesi olevan sinänsä uskottavaa, että valittajat ovat voineet ymmärtää päivittäisen ruokailun palkallisuuden pysyvänä työsuhteen ehtona, mutta hyväksyi kuitenkin käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, ettei valittajien ruokailun palkallisuudesta työnantajan edustajien kanssa käydyissä keskusteluissa ole selvitetty olleen kysymys työsopimuksen ehtojen sopimisesta, ja katsoi, ettei ruokailun palkallisuus ollut veturinkuljettajien työsuhteen ehto ainakaan osapuolten nimenomaisten tahdonilmaisujen perusteella.
Tämän jälkeen hovioikeus tutki, oliko ruokailu työaikaan lukien tullut sitovaksi työsuhteen ehdoksi konkludenttisen sopimuksen tai vakiintuneen käytännön kautta. Hovioikeus viittasi ratkaisuun KKO 2010:93, josta ilmenee, että vakiintunut käytäntö voi muuttaa ja täydentää työsuhteessa muuten noudatettavia ehtoja siten, että työnantajan ja työntekijän yhteisesti noudattama menettely muodostuu sitovaksi sopimuksen veroiseksi käytännöksi työsopimussuhteessa. Hovioikeus katsoi, että veturinkuljettajien työsopimuksissa ollut yleinen viittaus työsuhteessa sovellettavaan työehtosopimukseen ei yksin estä sitä, että työehtosopimuksen määräys palkallisesta ruokatauosta olisi voinut muodostua työsuhteessa sitovaksi ehdoksi vaihtoehtoisesta palkattomasta ruokatauon järjestämisen vaihtoehdosta huolimatta.
Hovioikeuden mukaan palkallisen ruokataukokäytännön sitovuutta vastaan puhui käräjäoikeudenkin katsomalla tavalla se, että veturinkuljettajien työsuhteisiin sovellettavaan työehtosopimukseen oli koko käytännön voimassaoloajan sisältynyt vaihtoehto ruokatauon järjestämisestä palkattomana. Hovioikeus kuitenkin totesi, että huolimatta työehtosopimuksen vaihtoehtoisista tavoista järjestää ruokailu, voivat osapuolet sopia sitovasti vain toisen vaihtoehdon käyttämisestä. Tässä tapauksessa työajalla tapahtuneen palkallisen ruokailun jatkuminen huomattavan pitkän ajan puhui käräjäoikeuden toteamalla tavalla työsuhteen sitovan ehdon puolesta. Käytäntö oli jatkunut muuttumattomana työnantajan oloissa tapahtuneista muutoksista huolimatta vuosikymmeniä, eikä veturinkuljettajien ruokataukokäytännettä ollut muutettu noista aikaisemmista muutoksista huolimatta.
Ruokatauon muuttaminen pidemmäksi ja palkattomaksi johti siihen, että työtä oli tullut tehdä 35 minuuttia aikaisempaa enemmän ja veturinkuljettajien työhön sidottuisuus kasvoi päivittäin palkattoman ruokatauon pituutta vastaavalla ajalla siten, että työpäivän pidentyminen vastasi noin yhtä täyttä työvuoroa jokaisessa kolmen viikon jaksossa. Hovioikeus totesi, että ruokailukäytännössä on kysymys päivittäisestä työaikaan liittyvästä työsuhteen ehdosta, jolla on edellä todetun perusteella myös erityinen merkitys työhön sidottuisuuden ja vapaa-ajan kannalta. Edellä mainituin perustein toisin kuin käräjäoikeus hovioikeus katsoi, että kysymys oli siten tässä tapauksessa olennaisesta työsuhteen ehdosta, jota työnantaja ei olisi saanut yksipuolisesti työnjohto-oikeutensa perusteella muuttaa.
Näin ollen hovioikeus vahvisti ruokailun työajalla muodostuneen työsuhteiden ehdoksi ja määräsi työnantajan maksamaan veturinkuljettajille palkattoman ruokataukokäytänteen ajalta perusteettoman edun palautusta sekä yhteistoimintalain mukaista hyvitystä. Hovioikeuden tuomio ei ole lainvoimainen.
