Helsingin hovioikeus vahvisti ylempien toimihenkilöiden oikeuden lyhennysvapaisiin

Toimistomme edusti työntekijöitä pekkasvapaita koskevassa asiassa Helsingin hovioikeudessa. Alun perin käräjäoikeus oli ratkaissut jutun pääasian kantajien eduksi. Työnantajat olivat valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta ja vaatineet sen kumoamista. Kantajat puolestaan vaativat vastavalituksessaan, että käräjäoikeuden tuomiota tuli muuttaa siltä osin, kun kantajien vaatimukset asianosaiskulujen korvaamisesta oli hylätty.

Ylempien toimihenkilöiden oikeus lyhennysvapaisiin oli seurausta siirtymisestä 37,5 tunnin työviikosta 40 tunnin työviikkoon. Lyhennysvapaiden määrä oli vakiintunut 1990-luvulta alkaen 7 päivään vuodessa. Työmarkkinajärjestöt olivat 29.6.2016 solmineet kilpailukykysopimuksen, jolla vuosittaista työaikaa sovittiin pidennettäväksi 24 tunnilla 1.1.2017 alkaen. Ylemmillä toimihenkilöillä ei kuitenkaan ole sovellettavaa työehtosopimusta, joten heidän osaltaan työajasta sopimista eivät tee työmarkkinajärjestöt. Työnantaja oli kuitenkin päätynyt pidentämään myös ylempien toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa vähentämällä heiltä yksipuolisella päätöksellä kolme lyhennysvapaata.

Työnantajan väitteen mukaan kyseessä oli työntekijöille yksipuolisesti myönnetty etu, joka oli tarkoitettu yhdenmukaiseksi toimihenkilöiden vastaavan oikeuden kanssa. Sen sijaan työntekijöiden kannan mukaan lyhennysvapaat oli katsottava työntekijöiden työsuhteiden vakiintuneeksi ehdoksi, joka oli muodostunut työsuhteiden ehdoksi jo työsopimuksia solmittaessa.

Hovioikeus hylkäsi valituksen. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut tullut riittävällä tavalla näytetyksi työnantajan tarkoitus sitoa ylempien toimihenkilöiden oikeutta toimihenkilöiden vastaaviin oikeuksiin. Niin ikään asiassa ei ilmennyt, että kyseessä olisi työnantajan työntekijöilleen myöntämä etu, jota tällä olisi oikeus yksipuolisesti muuttaa. Lyhennysvapaiden määrän oli katsottava tulleen työsuhteen ehdoksi jo työsopimuksia solmittaessa, eikä työnantajalla ollut oikeutta tätä ehtoa muuttaa vähentämällä yksipuolisella ilmoituksella vuosittaisten lyhennysvapaiden määrää kolmella. Tältä osin hovioikeus arvioi asiaa toisin kuin käräjäoikeus, joka ei ollut katsonut lyhennysvapaita työsuhteiden nimenomaisiksi ehdoiksi. Seurauksena tästä kantajien vastavalituksessaan esittämä vaatimus käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulujen täysimääräisestä korvaamisesta menestyi: hovioikeus hyväksyi kanneperusteen työntekijöiden vaatimalla tavalla ja velvoitti yhtiön korvaamaan kantajien oikeudenkäyntikulut täysimääräisinä. Lisäksi kantajien kuuleminen käräjäoikeudessa oli johtunut yksinomaan siitä, että työnantajat olivat nimenneet heidät todistelutarkoituksessa kuultaviksi, joten työnantajat velvoitettiin korvaamaan kantajien kaikki asianosaiskulut vaatimusten mukaisina. Näin ollen vastavalitus menestyi tältäkin osin.

Vieritä ylös