Itä-Suomen HO (2/2016): Työnantaja oli vastuussa työtapaturmassa työntekijälle aiheutuneista vahingoista. Vakuutusoikeus oli hylännyt työntekijän vaatimukset puuttuvan syy-yhteyden vuoksi.

Yhtiömme hoiti teollisuuden asennustöissä loukkaantuneen kunnossapitomiehen asiaa Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa ja sittemmin Itä-Suomen hovioikeudessa. Monivyyhtisessä asiassa suuri leipomoalan yritys velvoitettiin maksamaan työntekijälle korvauksia käräjäoikeudessa. Hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion voimassa. Tuomio on lainvoimainen.

Työntekijälle sattui kaksi tapaturmaa vuonna 2010 (11.3.2010 ja 15.10.2010). Jälkimmäinen tapaturman oli vakava ja johti vammaan, joka valitettavasti edelleen vaivaa työntekijää. Työntekijä oli joutunut pitkälle sairauslomalle kesästä 2011 alkaen eikä ollut myöhemminkään kyennyt palaamaan omaan työhönsä. Tapaturmasta ei ollut suoritettu viranomaistutkintaa, vaan työntekijä ajoi kannetta riita-asiana työsopimuslain nojalla. Työntekijä oli aiemmin yrittänyt vaatia vakuutusyhtiöltä korvauksia työtapaturman johdosta, mutta vakuutusyhtiö ja sittemmin vakuutusoikeuskin oli hylännyt vaatimukset puuttuvan syy-yhteyden vuoksi.

Asiassa oli lukuisia erimielisyyden kohteita.

Ensinnäkin osapuolet olivat erimieltä siitä, oliko mitään tapaturmaa 15.10.2010 ylipäätään sattunut. Työntekijän kannan mukaan hän sai olkapään distorsiovamman asentaessaan noin 100 kilon painoista siiloruuvia. Työntekijän kertoman mukaan hän piteli siiloruuvin toista päätä olkapäänsä varassa ollessaan tavaranostimessa noin 3 metrin korkeudessa, kun yhtäkkiä nostin heilahti ja otteesta livennyt ruuvi taittoi hänen olkapäänsä taaksepäin. Työnantaja kiisti tapaturman sattuneen. Oikeus katsoi, että työntekijän oma kertomus, aikanaan yhdessä työnantajan kanssa täytetty tapaturmailmoitus sekä työntekijän kertomus lääkärille tapaturman jälkeen tukivat tapaturman sattumista työntekijän kertomin. Asiaa ei ollut syytä arvioida toisin sen perusteella, että asennuksessa mukana ollut henkilö, joka edelleen oli työsuhteessa yhtiöön, ei käräjäoikeudessa häntä kuultaessa muistanut tapaturmaa sattuneeksi. Hovioikeudessa hän muisti, että hän itse olisi ollut nostimessa ruuvin kanssa. Hovioikeus katsoi, ettei muuttunut kertomus antanut aihetta arvioida asiaa toisin.

Toiseksi osapuolet olivat erimieltä siitä, oliko tapahtuma seurausta työnantajan viaksi luettavasta työturvallisuusrikkomuksesta tai laiminlyönnistä. Työntekijän puolelta esitettiin useita seikkoja, jotka osoittivat velvoitteiden laiminlyöntiä (mm. asennustapa oli virheellinen; asennukseen ei annettu perehdytystä; asennuksessa käytetty nostin ei ollut sopiva tehtyyn työhön). Asian selvittämistä vaikeutti se, ettei tapaturmasta ollut koskaan tehty mitään viranomaistutkintaa. Työntekijän puolelta kyettiin valokuvien ja henkilötodistelun avulla osoittamaan työturvallisuuspuutteet ja työnantajan tietoisuus niistä. Oikeus katsoi työnantajan laiminlyöneen velvoitteitaan useilla eri tavoilla.

Kolmanneksi osapuolet olivat erimielisiä siitä, oliko tapaturma, jonka työnantaja siis kiisti sattuneen, ylipäätään seurausta em. laiminlyönneistä. Tältä osin keskeinen työntekijäpuolen väite oli se, että oikeudellisesti merkityksellisenä voidaan pitää työturvallisuusmääräysten vastaista olotilaa. Käräjäoikeus totesikin, että velvoitteiden laiminlyömisellä ja vammautumiselle oli katsottava olleen syy-yhteys.

Neljänneksi erimielisyys koski sitä, oliko työntekijälle aiheutunut 15.10.2010 johdosta jokin vamma ja jos oli, mikä vamma oli kyseessä. Tältä osin kyse oli hankalasta asiasta. Ongelma oli se, että oikea diagnoosi (distorsiovamma) ja leikkaushoito olivat viivästyneet lähes 1,5 vuotta. Vasta leikkauksessa 27.2.2012 ne kyettiin toteamaan. Aluksi hänellä oli diagnosoitu vain hartian venytysvamma/rintarangan nyrjähdys. Vakuutusyhtiökin oli pitänyt tapahtumaa aikanaan vain työliikekipeytymänä, jota korvattiin tapaturmavakuutuslain nojalla vain noin kuukauden ajan tapaturmasta lukien. Vaikka käden toimintakyky ei palautunut, vakuutusyhtiö katsoi tämän johtuvan muusta seikasta, kuten mahdollisesta rappeumasta ja kiertäjäkalvosinoireyhtymästä. Todettakoon, että vakuutusyhtiö ei koskaan kyennyt perustelemaan, mikä täsmälleen ottaen tämä muu seikka oli. Työntekijä valitti asiasta vakuutusoikeutta myöten, joka ei ollut muuttanut vakuutusyhtiön päätöstä. Korkein oikeus ei antanut työntekijälle valituslupaa. Vahinkojen korvattavuuden osalta työntekijä oli siis jäämässä tyhjän päälle.

Käräjäoikeudessa työntekijä lähti siitä, että kyse oli distorsiovammasta eikä rappeumasta johtuva vammasta. Työnantaja tukeutui vakuutusyhtiön linjaan katsoen, että kyse oli rappeumasta johtuvasta vammasta. Näytöllistä hankaluutta aiheutti ensinnäkin se, että työntekijälle oli tehty virheellisiä diagnooseja pidemmän aikaa tapaturman jälkeen ja lääkkeeksi oli määrätty vain buranaa. Vasta 17.5.2011 oli lääkäri havainnut, että kyse ei olekaan pelkästä rintarangan nyrjähdyksestä. Näiden virheellisten diagnoosien osalta oli myöhemmin saatu päätös potilasvahingon korvaamisesta. Työnantajan mielestä ensimmäiset ultraääni- ja magneettikuvien löydökset syksyllä 2011 eivät lähtökohtaisesti tukeneet myöhempiä leikkauslöydöksiä, vaan osoittivat ennemminkin rappeuman mahdollisuutta. Työntekijän puolesta kuitenkin kuultiin todistajana leikannutta lääkäriä. Hänen kertomuksensa avulla pystyttiin osoittamaan aiemmat virheelliset diagnoosit ja antamaan järkevät selitykset kuvien ja leikkauksessa havaittujen löydösten välillä. Keskeistä asiassa oli muun ohella se, että ultaäänikuvat ja myös magneettikuvat antavat vain lähinnä suunta-antavaa tietoa käden tilasta. Leikkaavan lääkärin mukaan kuvien tulkinta voi vaihdella sen mukaan, kuka niitä arvioi. Asia, joka vaikuttaa kuvassa rappeumalta, voi osoittautua leikkauksessa muuksi löydökseksi. Leikkaava lääkäri todisti, että hänen leikkauksessa omakohtaisesti havaitsemansa vamma, tai pikemminkin sen jälkitila, sopi aiheutumaan työntekijän kertoman trauman mukaisesti. Lisäksi työntekijän myöhempi magneettikuva vuodelta 2013 tuki sitä, ettei rappeumaa ollut. Työnantaja oli nimennyt todistamaan asiantuntijalääkärin tavoitteenaan osoittaa vamman voivan johtua rappeumasta tai kiertäjäkalvosinvaivoista. Asiantuntijalääkärikin joutui lopulta toteamaan näytön olevan ristiriitaista eikä hän voinut varmasti sanoa, etteikö vamma ollut voinut aiheutua siten kuin työntekijä kertoi. Hän ei myöskään voinut kertoa, että kyse olisi rappeumasta, vaikka tietyt havainnot ja tutkimustulokset siihen olisivatkin viitanneet.

Johtopäätöksenä käräjäoikeus totesi, että työntekijä oli esittänyt riittävän todennäköisiä syitä sen tueksi, että leikkauksessa havaittu distorsiovamma oli seurausta 1,5 vuotta aiemmin sattuneesta tapaturmasta. Työnantaja ei ollut kyennyt osoittamaan vammalla olleen muuta syytä. Täten riittävä syy-yhteys oli olemassa.

Täten syy-yhteyden osalta käräjäoikeus päätyi siis vastakkaiseen ratkaisuun kuin vakuutusoikeus ja vakuutusyhtiö. Keskeinen syy tähän oli se, että käräjäoikeudessa työntekijällä oli oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin mukaisesti oikeus esittää suullista todistelua (leikannut lääkäri) ja muutoinkin ajaa asiaansa suullisessa käsittelyssä. Asiaa ei ratkaistu pelkkien vakuutusoikeudellisten lainalaisuuksien, vaan todellisen näytön, valossa. Keskeistä oli myös se, että pelkkä väite siitä, että vamma johtui muusta syystä, ei ollut riittävä kumoamaan syy-yhteyden olemassaoloa.

Viidenneksi asiassa oli riitaa siitä, oliko työntekijälle aiemmin eli 10.3.2010 sattunut tapaturma jollain tapaa edesvaikuttanut tämän myöhemmän vamman syntyyn tai altistanut työntekijän loukkaantumiselle. Työnantajan mielestä asia oli näin ja katsoi, ettei maaliskuun tapahtuma ollut millään tavoin johtunut työnantajan laiminlyönneistä. Työntekijä katsoi, että maaliskuun vamma oli eri vamma. Lääkärinkertomuksen 10.3.2010 merkinnöistä kävikin ilmi maaliskuun vamman olleen erityyppinen vamma. Kun työntekijä lisäksi oli kyennyt täysipainoiseen työhön aina lokakuuhun asti, ei maaliskuun vammaa voitu pitää asiassa merkityksellisenä. Täten 15.10.2010 sattunutta tapaturman katsottiin olevan vahingonkorvausoikeudellisesti riittävä ja välttämätön syy vammalle.

Kuudenneksi oli kysymys siitä, jos työntekijälle oli aiheutunut korvattava vamma, miten pitkälle syy-yhteys ulottui, kun normaalisti sanotunkaltaisesta distorsiovammasta toipuu lyhyehkössä ajassa. Tässä tapauksessa olkapää vaivasi työntekijää vielä viiden vuoden jälkeen tapaturmasta. Työntekijä katsoi, että parantuminen viivästyi aluksi hoitovirheistä johtuen ja myöhemmin leikkauksesta aiheutuneen komplikaation myötä. Työntekijä katsoi, että tapaturman aiheuttaman vamman hoidon seurauksena aiheutuneet uudet vammat myös oikeuttivat korvaukseen, jos niiden syy-yhteys hoitoon voidaan osoittaa. Leikkaavan lääkärin kertomuksin selvitettiin, että työntekijälle oli kehittynyt ensimmäisen leikkauksen jälkeen ns. jäätynyt olkapää, jota myöhemmin pyrittiin korjaamaan uudellan leikkauksella siinä täysin onnistumatta. Käräjäoikeus katsoi, että leikkaushoidon seurauksena kehittynyt vamma oli syy-yhteydessä tapaturmaaan.

Kokoavina johtopäätöksinä em. kohdista käräjäoikeus katsoi, että työntekijälle oli aiheutunut hänen ilmoittamansa tapaturma ja että tapaturma oli seurausta työnantajan työturvallisuusvelvoitteden laiminlyömisestä. Edelleen oikeus katsoi, että työntekijän vamma oli seurausta tapaturmasta. Täten työnantaja oli velvollinen korvaamaan vammasta johtuneet vahingot.

Vielä asiassa oli riitaa vahingonkorvausten määristä. Työnantaja velvoitettiin ensinnäkin korvaamaan työntekijälle ansionmenetyksenä 31.000,00 euroa ja sairaanhoito- ja muista tarpeellisista kustannuksista 4.500,00 euroa. Näiden määrästä ei ollut riittaa. Riitaa sen sijaan oli erityisesti kivun, säryn ja muun tilapäisen haitan korvaamisesta. Työntekijä vaati korvauksena 15.000,00 euroa, koska vamma vaivasi häntä edelleen haitaten päivittäistä tekemistä ja arkiaskareita. Aiemmin sulkapalloa, uintia ja harrasteautoja harrastanut työntekijän ei voinut enää niistä nauttia. Käsi oli myös voimaton ja liikeradat huonot. Työntekijä oli joutunut käymään läpi useita leikkausta ja kuntoutusjaksoja sekä käyttämään runsaasti kipulääkitystä. Käräjäoikeus katsoi kohtuulliseksi korvauksen määräksi 5.000,00 euroa.

Työnantaja valitti ratkaisusta hovioikeuteen, jossa järjestettiin suullinen käsittely. Työntekijä valitti osaltaan hovioikeuteen tilapäisen haitan korvaamisesta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota, vaan arvioi edellä mainitut asiakysymykset samoin kuin käräjäoikeus. Hovioikeus ei myöskään muuttanut tilapäisestä kivusta tuomittua korvausta. Hovioikeus otti huomioon sen, että työntekijä tuli saamaan potilasvahingosta korvausta aiemman hoitovirheen vuoksi. Hovioikeus myös katsoi, että normaali taso olkapäävammoissa olisi noin 3.0000,00 euroa. Tässä asiassa tätä määrää voitiin korottaa johtuen haitan laadusta ja kestosta.

Korvauksia pysyvästä haitasta ei voitu vielä oikeusprosessissa vaatia, koska lääkäri ei ollut voinut vielä määrittää pysyvän haitan astetta.

Scroll to Top