Toimistomme avusti kymmentä metallialan tuotantotyöntekijää asiassa, jossa oli kyse työajan tasaamisesta ja siihen liittyvistä korvauksista (ns. ”pekkasvapaat”). Metallialan yritys A ei ollut antanut Teknologiateollisuuden työehtosopimuksen piiriin kuuluville kantajille lainkaan työajan tasaamisvapaita. Työajan tasaamisista oli työsopimuksessa ainoastaan mainittu, että niistä oli ”sovittu paikallisesti”, täsmentämättä lainkaan sopimuksen sisältöä.
Jutussa vaadittiin jälkikäteen kymmenelle työntekijälle ja pisimmillään yli viiden vuoden ajalta työajan tasaamislisiä, puuttuvia lomakorvauksia sekä TES-ylitöitä. Työnantaja vastusti kannetta sillä perusteella, että kaikki työajan tasaamisesta maksettavat korvaukset olisivat sisältyneet työntekijöille maksettuun ja alinta TES-taulukkopalkkaa selvästi parempaan tuntipalkkaan.
Asiassa oli riitaa yhtäältä siitä, oliko jokaisen työntekijän kanssa individuaalitasolla sovittu työaikakorvausten sisällyttämisestä tuntipalkkaan (näyttökysymys), sekä toisaalta siitä, olisiko näin ollut ylipäätään mahdollista sopia pakottavat TES-määräykset huomioon ottaen, eli salliko Teknologiateollisuuden TES tämän kaltaisen paikallisen sopimisen (oikeuskysymys).
Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi kantajien kanssa tekemissään työsopimuksissa sopinut, että työehtosopimuksen tarkoittamat työajan tasaamislisät sisältyvät sovittuun tuntipalkkaan. A ei myöskään ollut näyttänyt, että se olisi tosiasiallisesti maksanut kantajille heille työehtosopimuksen mukaan kuuluvat työajan tasaamislisät. Käräjäoikeus vielä totesi, että asiaan yleissitovana sovellettava työehtosopimus ei myöskään mahdollistanut sellaista paikallista sopimista, jossa työehtosopimuksen tarkoittamat työajan tasaamislisät yksilöimättä ja erittelemättä sisällytettäisiin työntekijälle maksettavaan tuntipalkkaan saatikka, että näitä lisiä ei työntekijälle maksettaisi lainkaan. Kunkin kantajan työsopimukseen sisältyvä ehto, jonka mukaan työntekijälle ei annettu työehtosopimuksen mukaisia työajan tasaamisvapaita eikä maksettu työajan tasaamislisiä, oli työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla mitätön ja ehdon asemesta oli noudatettava yleissitovan työehtosopimuksen säännöllistä työaikaa, työajan tasaamista sekä työajan tasaamislisiä ja niiden maksamista koskevia ehtoja.
Käräjäoikeus velvoitti vastaajan suorittamaan kantajille palkkasaatavia yhteensä noin 115.000 euroa, jolle määrälle oli suoritettava lisäksi viivästyskorkoa, sekä täyden korvauksen kantajien yhteisistä oikeudenkäyntikuluista.
Työnantaja valitti tuomiosta hovioikeuteen. Asiassa järjestettiin uusi suullinen pääkäsittely ja näyttö otettiin uudelleen vastaan. Hovioikeus päätyi kolmipäiväisen käsittelyn jälkeen toteamaan, että asiassa esitetty näyttö ei antanut aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen. Valitus hylättiin ja käräjäoikeuden tuomio jäi voimaan, sekä A velvoitettiin korvaamaan kantajien kulut. A ei hakenut asiassa enää valituslupaa korkeimmalta oikeudelta, joten hovioikeuden ratkaisu jäi lopulliseksi tammikuussa 2020.
Kaikkiaan juttu maksoi työnantajalle pääomineen, viivästyskorkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen yli 250.000 euroa.
