KKO:n tuomio (11/2023) koskien työajan lyhennysvapaita

Toimistomme avusti työntekijää työehtosopimuksen mukaisten työajan lyhennysvapaiden kanneaikaa koskevassa asiassa.  Työntekijälle ei ollut annettu työajan lyhennyskorvauksia vuosilta 2013-2017, eikä niitä ollut hänelle korvattu. Helsingin käräjäoikeuden tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi siltä osin, kun siinä velvoitettiin työnantaja korvaamaan työntekijän työajan lyhennyskorvaukset vuosilta 2016-2017. Korkeimmassa oikeudessa asiassa oli kyse vuosien 2013-2015 työajan lyhennyskorvauksista.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana tapauksessa oli kysymys siitä, sovelletaanko kysymyksessä oleviin saataviin työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin kanneaikasäännöstä ja ovatko saatavat rauenneet sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu säännöksen mukaisessa määräajassa vai sovelletaanko saataviin työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhenemisaikaa. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen” raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.

Laissa ei ole säännöksiä kanteessa tarkoitetuista työajan lyhennysvapaista, vaan ne perustuvat liha-alan työehtosopimuksen liitteenä olevaan työajan lyhentämistä koskevaan sopimukseen ja siihen sisältyvään taulukkoon vapaapäivien kertymisestä.

Korkein oikeus on ottanut kantaa vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin kanneaikasäännöksen tulkintaan aiemmassa ratkaisussaan KKO 2018:10. Siinä Korkein oikeus on arvioinut, oliko kyse oikeudesta ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen”, kun kantajat katsoivat olevansa oikeutettuja ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksiin työsopimustensa ja yksityisen sosiaalialan työehtosopimuksen perusteella. Korkein oikeus katsoi, että työaikalain kanneaikasäännöksen sanamuoto mahdollisti tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Toisaalta sanamuoto mahdollisti myös suppeamman tulkinnan, jonka mukaan säännös koskisi ainoastaan yksinomaan työaikalain säännöksiin perustuvia korvauksia.

Korkein oikeus totesi, että tapauksessa työntekijän vaatimuksessa ei ollut kysymys korvauksesta, josta säädetään työaikalaissa, mutta aiemmassa ratkaisussa KKO 2018:10 työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi eli niin sanotuiksi työaikasaataviksi oli katsottu muitakin kuin sellaisia korvauksia, joista työaikalaissa säädetään. Näiden muiden korvausten oli luonnehdittu perustuvan tai pohjautuvan työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn.

Näitä saatavia olivat ensinnäkin ylityö- ja sunnuntaityökorvaukset, joiden perusteesta säädetään laissa mutta joiden määrästä on työehtosopimuksessa määrätty laista poikkeavasti. Lisäksi kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi on KKO 2018:10 tuomiossa katsottu työehtosopimuksen mukaiset iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvaukset, joista ei säädetä työaikalaissa edes perusteen osalta, mutta joiden silti on katsottu rinnastuvan laissa säädettyihin korvauksiin. Vastaavasti ratkaisussa KKO 1997:120 on työsopimukseen perustuvan lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen vuosilomaoikeuteen liittyvänä etuna katsottu ilmeiseksi.

Korkein oikeus totesi, että sovellettavassa työaikalaissa mainituissa korvauksissa on kyse siitä, että työtä tehdään työnantajan ja työntekijän yhteisymmärryksessä lain tai työehtosopimuksen taikka työsopimuksen mukaisen säännöllisen työajan ylittäen taikka ajankohtana, jonka katsotaan oikeuttavan erityiseen korvaukseen, tai sovitusta varallaolosta vapaa-aikana. Työntekijän vaatimukset tässä asiassa perustuivat korkeimman oikeuden mukaan työsuhteen ehtojen vastaiseen menettelyyn eli siihen, että työntekijälle on laiminlyöty antaa työehtosopimuksen mukaisesti kertyneet vapaat työehtosopimuksen edellyttämällä tavalla, ja työntekijän kokonaistyöaika vuositasolla on työnantajan työsuhteen ehtojen vastaisen menettelyn vuoksi muodostunut suuremmaksi kuin sen olisi työsuhteen ehtojen mukaan kuulunut olla. Vaatimuksia voi tässä mielessä pitää työaikaliitännäisinä.

Vaatimukset eivät kuitenkaan niiden syntyperuste huomioon ottaen korkeimman oikeuden mukaan rinnastu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin samalla tavalla kuin työehtosopimuksen mukaisten ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvausten on ratkaisussa KKO 2018:10 katsottu rinnastuvan. Kun lisäksi lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto, Korkein oikeus katsoi, ettei ole perusteltua tulkinnalla entisestään laajentaa kanneaikasäännöksen soveltamisalaa siten, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisissa vaatimuksissa katsottaisiin olevan kysymys työaikalaissa tarkoitetuista korvauksista. Työntekijän vaatimukset, jotka perustuivat liha-alan työehtosopimuksen mukaisiin antamatta jääneisiin työajan lyhennysvapaisiin vuosilta 2013–2015, eivät olleet korkeimman oikeuden mukaan rauenneet työaikalain mukaisessa kanneajassa. Työnantaja velvoitettiin suorittamaan työntekijälle liha-alan työehtosopimuksen mukaisiin pitämättömiin työajan lyhennysvapaisiin perustuvia korvauksia vuodelta 2013 yhteensä 1 819 euroa, vuodelta 2014 yhteensä 1 827 euroa sekä vuodelta 2015 yhteensä 881,76 euroa, kaikki määrät korkoineen sekä oikeudenkäyntikuluja.

Scroll to Top