Toimistomme edustama kantaja A oli vastaaja B:n palveluksessa 5.5.2015 lähtien toistaiseksi voimassa olleella kirjallisella työsopimuksella henkilökohtaisena avustajana yhdessä 1-2 muun avustajan kanssa. A:n työtehtäviin kuului B:n avustaminen tämän jokapäiväisessä elämässä. B:lle oli myönnetty vammaispalvelulain 8 c §:n mukaisena apuna avustusta henkilökohtaisen avustajan palkkaamiseen enintään 450 tuntia kuukaudessa. B päätti A:n työsuhteen irtisanomalla sen 23.7.2016, jolloin kantajan irtisanomisaika päättyi 24.8.2016. Perusteeksi työsuhteen päättämiselle B ilmoitti henkilökohtaiset syyt.
Käräjäoikeuden mukaan jutun kohteena olevaan A:n ja B:n väliseen oikeussuhteeseen oli ensisijaisesti sovellettava työsopimuslain normeja, vaikkakin käräjäoikeus totesi tuomiossaan, että lähtökohtaisesti työsopimuslaki ei erityisen hyvin sovellu tämänkaltaiseen toimintaan, sillä jo työoikeuden lähtökohta on suojella työntekijää työsuhteen heikompana osapuolena yleensä voittoa tavoittelevaa yritystoimintaa harjoittavaa työnantajaa vastaan ei kuvaa hyvin tämänkaltaisen toiminnan osapuolten keskinäisiä voimasuhteita. Näin ollen käräjäoikeuden mukaan irtisanomiseen pitää aina olla työsopimuslain 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettu asiallinen ja painava peruste, vaikkakin perusteiden arvioinnissa ja tulkinnassa voidaan kuitenkin ottaa huomioon avustajan työn erityinen luonne ja siitä aiheutuvat vaatimukset. Lisäksi riippumatta avustettavan omasta vaativasta ja provosoivastakin käytöksestä avustajalta voidaan edellyttää korostetun ammatillista suhtautumista ja käyttäytymistä. Käräjäoikeus katsoi, että henkilökohtaisia avustajia on siten pidettävä työntekijäryhmänä, jossa työnantajan ja työntekijän välisellä luottamusvaatimuksella on korostettu merkitys.
Asiassa oli kysymys siitä, oliko B:llä ollut A:n työsuhteen päättämiseen työsopimuslain 7 luvun 2 §:n mukainen asiallinen ja painava irtisanomisperuste, lähinnä työvelvoitteen laiminlyönti, sopimaton käytös tai yhteistyökyvyttömyys. Käräjäoikeus katsoi, että A:n ei ollut näytetty varsinaisesti kieltäytyneen mistään yksilöidystä työtehtävästä taikka käyttäytyneensä B:tä tai tämän läheisiä kohtaan sopimattomasti. Käräjäoikeuden mukaan näytöstä välittyi kauttaaltaan vaikutelma, että B:n oma ja tämän läheisten kielenkäyttö oli lievästi sanottuna voimakasta sekä että muidenkin avustajien kanssa erimielisyyksiä selvitettiin voimakassanaisesti työsuhteen silti kärsimättä. A:n ei ollut näytetty kielenkäytöllään tai muullakaan suhtautumisellaan B:hen ylittäneen ammatillisen käytöksen rajoja. A:n mahdollinen kieltäytyminen saapumasta yöllä kutsuttaessa avustamaan B:tä ei ollut moitittavaa, sillä avustajilla ei ollut päivystysvelvollisuutta olla kaiken aikaa käytettävissä. Lisäksi käräjäoikeus katsoi, että A:ta ei ollut näytetty varoitetun eikä väitettyihin irtisanomisperusteisiin ollut vedottu kohtuullisessa ajassa. Riidatonta asiassa oli lisäksi se, että työsopimuslain 9 §:n 2 momentin mukaista kuulemista ei ollut tehty. B ei siten käräjäoikeuden mukaan näyttänyt, että hänellä olisi työsopimuslain 7 luvun 2 §:ssä tarkoitettu asiallinen ja painava irtisanomisperuste A:n työsuhteen päättämiseen.
Asiassa oli kysymys myös siitä, oliko B:llä ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen ja tuotannollinen peruste A:n työsuhteen päättämiseen. Käräjäoikeuden mukaan tässä jutussa työnantajana olevalla avustettavalla oli laaja oikeus päättää siitä, minkä kaltaista avustamista hän kulloinkin tarvitsi, sekä myös reagoida avustamistarpeensa muutokseen. Tämä voi oikeuttaa myös avustustyöntekijän, joka ei kykene täyttämään muuttunutta tarvetta, irtisanomiseen kunhan muutos on olennainen ja pysyvä sekä perustuu objektiivisesti havaittavaan painavaan ja asialliseen perusteeseen. B aloitti syyskuun lopussa 2015 pyörätuolikilpatanssin ja hän harrasti pyörätuolikilpatanssia kansainvälisesti. B:n mukaan erityisesti ulkomaanmatkat edellyttivät kahden avustajan käyttöä, mikä huomioon ottaen kaupungin myöntämät tunnit edellyttivät avustustuntien säästämistä muusta toiminnasta, mikä oli vähentänyt muiden tarjottavien tuntien määrää. Käräjäoikeus katsoi, että mikäli tuosta syystä todella aiheutui objektiivisesti arvioitava avustustuntien vähentyminen, se voi olla peruste irtisanomiseen. Käräjäoikeus katsoi, että A:n ei ollut näytetty nimenomaisesti kieltäytyneen ulkomaan kilpailumatkoista eikä tällä kertomuksensa mukaan ole siihen ollut perhesyistä tarvettakaan. Pelkkä henkilökohtainen vastenmielisyys A:han kilpailuavustajana ei ole käräjäoikeuden mukaan riittävä irtisanomisperuste. Käräjäoikeus katsoi, että A:n irtisanomisen jälkeiset C:n työvuorolistat puhuivat vahvasti sitä vastaan, että A:lle tarjottavan työn määrä ulkomaanmatkojen seurauksena olisi olennaisesti vähentynyt. Käräjäoikeuden mukaan B ei siten näyttänyt, että hänellä olisi ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen ja tuotannollinen peruste A:n työsuhteen päättämiseen.
Edellä sekä käräjäoikeuden tuomiosta tarkemmin ilmenevillä perusteilla B ei näyttänyt, että hänellä olisi ollut A:n työsuhteen irtisanomiseen työsopimuslain 7 luvun 1-3 §:ien mukaista perustetta. Käräjäoikeudelle välittyi näytöstä vaikutelma, että irtisanomisen todellisena syynä oli se, että toisen työntekijän C:n jäätyä äitiyslomalle B ei ole osannut tai jostakin syystä halunnut laatia A:n työsopimusta määräaikaiseksi äitiyslomasijaisuudeksi. C:n palattua äitiyslomalta työhön B oli pakotettu riittävän tuntimäärän takaamiseksi jäljelle jääville avustajille irtisanomaan jonkun avustajan, tässä tapauksessa A:n. Kun A:n työsopimus oli virheellisesti laadittu toistaiseksi voimassaolevaksi B:llä ei ollut ollut työoikeudellisesti pätevää keinoa ratkaista tilannetta.
Käräjäoikeus velvoitti B:n suorittamaan A:lle työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisena korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä viiden kuukauden palkkaa vastaava määrän 12.477,70 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen. Kyseisestä korvauksesta oli työsopimuslain 12 luvun 3 §:n nojalla vähennettävä tuomioistuimen oikeaksi harkitsemat 1.000 euroa. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti B:n suorittamaan A:lle tämän oikeudenkäyntikulut korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.
Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Hovioikeus velvoitti B:n maksamaan A:lle tämän oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa mahdollisine korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen. Korkein oikeus ei myöntänyt työnantajalle valituslupaa.
