M Oy oli palvelusopimuksen nojalla toimittanut F Oy:lle ja tätä seuranneille Nokian voimalaitoksen omistajille voimalaitoksen käyttö- ja kunnossapitopalveluita. Määräaikainen palvelusopimus oli päättynyt 31.12.2015, jonka jälkeen voimalaitoksen omistukseensa 14.11.2014 saanut N Oy oli ottanut itse vastuun voimalaitoksen käytöstä ja kunnossapidosta. M Oy oli irtisanonut kaikkien kantajien työsuhteet päättymään 31.12.2015.
Toimistomme edustamat kantajat väittivät, että voimalaitoksen käyttöpalvelun siirtyminen N Oy:lle oli muodostanut liikkeen luovutuksen. Yhtiö kiisti, että käyttöpalvelut olisivat muodostaneet kunnossapitopalvelusta erillisen toiminnallisen kokonaisuuden. Asiassa ei ollut väitettykään, että kunnossapitopalvelut olisivat muodostaneet oman toiminnallisen kokonaisuuden. Näin ollen asiassa oli ensinnäkin hovioikeudessa kysymys siitä, muodostivatko sopimuksen mukaiset käyttö- ja kunnossapitopalvelut palvelusopimuksen voimassa ollessa yhdessä toiminnallisen kokonaisuuden, vai muodostivatko käyttöpalvelut itsenäisen toiminnallisen kokonaisuuden. Voimalaitoksen käytöstä ja kunnossapidosta oli sovittu samalla sopimuksella. N Oy oli ottanut itse hoitaakseen sekä voimalaitoksen käytön että kunnossapidon. Hovioikeuden mukaan tämä sinänsä antoi aiheen olettaa, että arvioitaessa toiminnallisen kokonaisuuden siirtymistä käyttö- ja kunnossapitotoimintaa tarkasteltaisiin yhdessä. Velvoitteet itsessään eivät kuitenkaan muodosta toiminnallisia kokonaisuuksia. Näin ollen hovioikeuden mukaan keskeistä asiassa eivät sen vuoksi olleet palvelusopimuksen osapuolten sopimusvelvoitteet vaan se, miten M Oy oli organisoinut ja resurssoinut sopimusvelvoitteidensa täyttämisen. Hovioikeus päätyi katsomaan hovioikeuden sekä käräjäoikeuden tuomioista tarkemmin ilmenevin perusteluilla, että se toiminnallinen kokonaisuus, jonka väitetystä siirtymisestä N Oy:lle asiassa oli kysymys, oli käsittänyt yksinomaan voimalaitoksen käyttöpalvelut.
Riidatonta oli, että voimalaitoksen käyttöpalveluissa oli työskennellyt M Oy:n palveluksessa kuusitoista työntekijää ja lisäksi oman toimensa ohella väliaikaisesti yksi henkilö. Riidatonta oli myös, että N Oy oli palkannut näistä työntekijöistä kuusi. Riidanalaista oli, oliko myös eräät kolme henkilöä luettava tähän joukkoon. Hovioikeuden mukaan mainittuja kolmea henkilöä oli pidettävä siirtyneinä työntekijöinä. Näin ollen hovioikeus katsoi, että N Oy oli työllistänyt yhdeksän seitsemästätoista käyttöpalveluissa työskennelleestä työntekijästä. Osa työntekijöistä oli työskennellyt pitkään voimalaitoksella. Käräjäoikeus oli katsonut henkilötodistelulla näytetyksi, että heidän mukanaan oli siirtynyt merkittävää osaamista ja tietotaitoa N Oy:lle, mitä johtopäätöstä hovioikeus ei muuttanut. Toimivaa johtoa ei ollut siirtynyt. Lisäksi N Oy oli ostanut M Oy:ltä aineellista omaisuutta eli työkaluja 10.000 euron arvosta. Voimalaitoksen toiminta ei ollut ollut palvelusopimuksen päättymisen seurauksena keskeytyneenä ja toimintaa oli jatkettu samoissa tiloissa, osittain samojen työntekijöiden voimin ja osittain samoin työkaluin ja laittein. Voimalaitoksen lopputuotteiden asiakkaat olivat pysyneet samoina. Käräjäoikeus oli katsonut asiassa henkilötodistelulla näytetyksi, ettei voimalaitoksen käyttöpalveluiden toimenkuvissa ollut tapahtunut suurta muutosta. Hovioikeuden mukaan yhtiön väite siitä, että toimintaa olisi pystytty jatkamaan kokonaan ulkopuolisin resurssein, ei ollut uskottava. Kokonaisharkinnan johtopäätöksenä hovioikeus totesi, että voimalaitosta käyttänyt toiminnallinen kokonaisuus oli pysynyt palvelusopimuksen päätyttyä vähintäänkin samanlaisena, eikä sen identiteetti ollut muuttunut. N Oy oli hankkinut sellaisen eri osatekijöistä muodostuvan organisoidun kokonaisuuden, jonka avulla se oli voinut jatkaa ja olikin jatkanut M Oy:n aiemmin suorittamaa voimalaitoksen käyttöpalvelua keskeytyksettä ja pysyvästi. Hovioikeus katsoi, että asiassa oli tapahtunut liikkeen luovutus.
Asiassa oli kyse myös siitä, oliko G:llä solmimastaan määräaikaisesta työsopimuksesta huolimatta oikeus esittää vaatimuksia yhtiön vastattavaksi siirtyneen, perusteetta päätetyn toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella. G:n toistaiseksi voimassa oleva työsuhde oli siirtynyt liikkeen luovutuksen myötä N Oy:lle 1.1.2016 lukien. G ja yhtiö olivat kuitenkin solmineet määräaikaisen työsopimuksen 1.1.-31.8.2016. Yhtiö oli väittänyt, että määräaikainen työsopimus oli korvannut aiemman työsopimuksen. G:n toistaiseksi voimassa olleen työsuhteen olisi tullut siirtyä N Oy:lle liikkeen luovutuksessa ja kun yhtiö oli kieltäytynyt tästä, se oli samalla päättänyt perusteettomasti G:n työsopimuksen. Hovioikeuden mukaan oli ilmeistä, että G:llä ei ollut ollut muuta todellista mahdollisuutta kuin hyväksyä hänelle tarjottu määräaikainen työsopimus. Edelleen hovioikeuden mukaan työntekijältä ei voitu edellyttää sitä, että hän kyseisissä olosuhteissa olisi kieltäytynyt väitetyn luovutuksen saajan tarjoamasta määräaikaisesta työstä säilyttääkseen mahdollisuutensa vaatia korvausta työsuhteena perusteettomasta päättämisestä liikkeen luovutukseen vedoten. Jos työnantaja voisi kiertää vastuunsa näin menettelemällä, liikkeen luovutusta koskevat pakottavat, työntekijän suojaksi laaditut säännöt menettäisivät merkityksensä. Näin ollen näillä perusteilla uusi, ehdoiltaan heikompi työsopimus ei estänyt hovioikeuden mukaan G:tä vaatimasta toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella korvauksia.
Edelleen asiassa oli kyse myös luottamusmies- ja työsuojeluvaltuutetun aseman vaikutuksesta korvauksiin. N Oy oli ennen luovutusta ja sen jälkeen johdonmukaisesti kieltänyt asiassa olevan käsillä liikkeen luovutus. Yhtiö oli kohdellut käyttöpalveluissa työskennelleitä henkilöitä yhdenmukaisesti siinä merkityksessä, että N Oy ei ollut katsonut kenenkään työsuhteen siirtyneen sille suoraan. Henkilöstön edustajille tuomittavia korotettuja korvauksia voidaan yleisesti ottaen hovioikeuden mukaan perustella sillä, ettei voida poissulkea heidän asemansa tosiasiassa vaikuttaneen työsuhteen päättämiseen. Peruste ei soveltunut käsillä olevaan tilanteeseen, jossa työnantaja oli kohdellut kaikkia työntekijöitä samalla tavalla. Hovioikeuden mukaan siten A:n ja E:n työsuhteiden päättäminen ei ollut liittynyt heidän toimintaansa henkilöstön edustajina. Henkilöstön edustajien oikeuksia ei ollut loukattu, eikä työnantajan menettelyn moitittavuutta lisää se, että A:ta ja E:tä oli kohdeltu samoin kuin muita.
Vielä asiassa oli kyse siitä, oliko työsuhteen päättämisestä tuomittavista korvauksista vähennettävä irtisanomisajan palkka. Hovioikeuden mukaan oikeuskirjallisuudessa on katsottu työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin liittyen irtisanomisajan palkan maksamiseen olevan luonteeltaan erityissäännös suhteessa työsopimuslain 12 luvun 2 §:ään, joka koskee työsuhteen perusteettomasta päättämisestä määrättäviä korvauksia. Tästä on tehty se johtopäätös, että sovellettaessa viimeksi mainittua säännöstä irtisanomisajalta maksettaviksi määrättyjä palkkoja ei tulisi ottaa huomioon. Hovioikeus katsoi, ettei irtisanomisajan palkkaa ollut otettava huomioon arvioitaessa työsuhteen päättämisestä tuomittavien korvausten määrää.
Lopuksi asiassa oli kyse työntekijöiden velvollisuudesta vahingon rajoittamiseen. M Oy oli tarjonnut liikkeen luovutuksen yhteydessä B:lle työtä palveluksessaan, mutta tämä ei ollut ottanut sitä vastaan, vaikka hän oli ollut tietoinen siitä, ettei N Oy ota häntä palvelukseensa liikkeen luovutuksen perusteella. Tähän hänellä oli oikeus, koska hänen työsuhteensa olisi tullut siirtyä suoraan lain nojalla N Oy:lle. Vaikka B olisi ottanut vastaan hänelle tarjotun työn, se ei olisi poistanut tai vähentänyt hänelle aiheutunutta aineetonta vahinkoa. Hovioikeuden mukaan B:n olisi kuitenkin ollut yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden nojalla velvollisuus mahdollisuuksien mukaan vähentää hänelle aiheutuvaa vahinkoa. B oli laiminlyönyt mainitun velvollisuuden, mikä hovioikeuden mukaan otettiin huomioon kohtuuden mukaan korvausta alentavana seikkana. Toisaalta se, että B oli sittemmin hakenut N Oy:n palvelukseen, oli osoittanut pyrkimystä vahingon vähentämiseen ja rajoitti edellä lausutun merkitystä asiassa. Hovioikeuden mukaan sitä vastoin se, olivatko A, C ja F osallistuneet N Oy:n hakuprosesseihin, oli asiassa merkitystä vailla. Kysymys oli ollut työnantajasta, joka oli kieltäytynyt ottamasta heitä palvelukseensa, vaikka sillä olisi ollut siihen lakisääteinen velvollisuus.
Asiaa kokonaisuutena arvioituaan hovioikeus velvoitti N Oy:n maksamaan kantajille korvauksia työsuhteiden perusteettomista päättämisistä, irtisanomisajojen palkoista sekä lomakorvauksista yhteensä noin puolen miljoonan euron verran. Hovioikeus velvoitti N Oy:n lisäksi suorittamaan työllisyysrahastolle työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentissa mainitut vähennykset. Vielä hovioikeus velvoitti N Oy:n maksamaan kantajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ja suurimmaksi osin käräjäoikeudessa sekä asiaan liittyviä korkoja.
Hovioikeuden tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Asiassa on haettu valituslupaa.
