Tapauksessa oli kyse suomalaisella varustamolla työskennelleen virolaisen konepäällikön oikeudesta saada korvaus työnantajalta kurssimaksuista, jotka olivat aiheutuneet osallistumisesta merialan kansainvälisen STCW-yleissopimuksen määrittelemille kursseille. Suomen ja Viron välillä oli eroja sen suhteen, minkä kurssien suoritus oli pakollista. Erimielisyyttä syntyi siitä, oliko työnantajalla velvollisuus korvata kursseista aiheutuvat maksut vaikka osa kursseista oli sellaisia, että niiden suorittaminen oli pakollista Virossa, mutta ei Suomessa.
Merialan kansainvälinen STCW-yleissopimus on kansainvälinen merenkulkijoiden koulutusta, pätevyyskirjoja ja vahdinpitoa koskeva yleissopimus. Yleissopimukseen tehtiin Manilassa vuonna 2010 muutoksia ja ne saatettiin Suomessa lailla sekä valtioneuvoston asetuksella voimaan vuonna 2013. Nämä ”Manilan muutokset” merkitsivät käytännössä muun muassa sitä, että kaikki päällystön pätevyyskirjat ja lisäpätevyydet oli uusittava tai vaihdettava vuoteen 2017 mennessä.
Työehtosopimusosallisina toimineet kantaja ja vastaaja olivat allekirjoittaneet 25.10.2013 työehtosopimuspöytäkirjan sopimuskaudeksi 1.3.2014–28.2.2017. Työehtosopimuspöytäkirjan määräyksen mukaan osapuolet olivat yhteisesti hyväksyneet toimintaperiaatteen koskien SCTW- yleissopimuksen mukaisten pätevyyskirjojen ja lisäpätevyyksien hankinta-, uusimis- ja vaihtokustannuksia. Toimintaperiaatteen lähtökohtana oli, että merenkulkijalla on oltava vaadittu pätevyyskirja sekä myönnetyt lisäpätevyystodistukset hänen saapuessaan töihin alukselle. Työnantajan kustannusvastuun alaisuuteen sovittiin kuuluvan alus- ja tehtäväkohtaiset lisäpätevyydet koulutuskustannuksineen, jotka sisältävät matkustus-, majoitus- ja kurssikulut. Vain todistusten lunastushinnan sovittiin jäävän merenkulkijan vastuulle. Osapuolten välillä solmittua ulkomaanliikennettä koskevaa työehtosopimusta täydennettiin vielä 25.4.2014 allekirjoitetulla koulutusta koskevalla työehtosopimuspöytäkirjalla Manilan muutosten seurauksena. Lisäpöytäkirjassa olleen määräyksen mukaan ”sopijaosapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että työnantaja vastaa työsuhteen aikana kaikista STCW-yleissopimuksen mukaisten pätevyys- ja lisäpätevyystodistusten sekä alus- ja tehtäväkohtaisten lisäpätevyystodistusten hankinta-, uusimis- ja vaihtokustannuksista mukaan lukien kurssimaksut ja kurssimateriaalin hankinta sekä matka- ja ylläpitokustannukset. Työntekijän vastattavaksi jäävät kuitenkin kaikissa tapauksissa Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin myöntämän pätevyyskirjan sekä yhdistetyn lisäpätevyyskirjan lunastushinnat.”
Kanteessa mainittu varustamon konepäällikkö E oli ollut kuultavana olleen yhtiö B:n palveluksessa vuodesta 2008 alkaen. E on Viron kansalainen ja hänellä oli Virossa myönnetty ylikonemestarin pätevyyskirja. E oli suorittanut Virossa elo-syyskuussa 2014 neljä STCW-lisäpätevyyteen liittyvää kurssia. E:n oli käytävä STCW-yleissopimuksen ja Manilan muutokseen liittyvät uusimiskurssit omassa kotimaassaan, sillä Viron viranomainen ei hyväksy Suomessa käytäviä kursseja, kuten myöskään Suomen viranomainen, eli Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi, ei hyväksy suomalaisen merenkulkijan Virossa suorittamia kursseja. Uusimiskurssit on siten käytävä siinä maassa, jossa koulutus on suoritettu ja jonka viranomainen on pätevyyskirjan myöntänyt, eli tässä tapauksessa Virossa. Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi myöntää pätevyyskirjan tunnustamisesta kelpoisuustodistuksen, jonka kautta lippuvaltio tunnustaa toisen valtion myöntämän STCW-pätevyyskirjan. Tätä kelpoisuustodistusta edellytetään henkilöltä, joka työskentelee Suomen lipun alla olevassa aluksessa ja jonka STCW-pätevyyskirja on myönnetty ulkomailla.
STCW-yleissopimus ei kuitenkaan aseta vaatimuksia kansallisille viranomaisille siltä osin, mitä kursseja se vaatii pakollisesti suoritettavaksi. Virossa sopimuksen mukaisten kurssien suorittaminen ja uusiminen on sidoksissa henkilön pätevyyskirjan uusimiseen, kun taas Suomessa suoritetuista kursseista myönnetään pelkästään lisäpätevyystodistus. Viro, jossa E:n tutkinto oli suoritettu, edellyttikin enemmän STCW-kursseja suoritettavaksi kuin Suomi. Näin ollen työnantaja päätyi korvaamaan E:lle vain yhden kurssin, eli sen kurssin jota E:ltä olisi vaadittu suoritettavaksi myös Suomessa.
Kantaja vaati, että E:lle tulee korvata kaikki hänen suorittamansa STCW-yleissopimuksen mukaisten kurssien kurssimaksut. Työehtosopimusmääräyksen sanamuoto oli yksiselitteisen selvä. Sen mukaan työnantajan velvollisuus on vastata STCW-yleissopimuksen mukaisista pätevyys- ja lisäpätevyystodistusten hankinta-, uusimis- ja vaihtokustannuksista. Kantajan mukaan työehtosopimusneuvotteluissakaan ei ole tullut ilmi sellaista seikkaa, että työnantajan velvollisuus korvata kurssit rajautuisi kansallisuuden mukaan vain osaan merenkulkijoista tai vain osaan STCW-yleissopimuksen mukaisista pätevyys- ja lisäpätevyystodistuksista. E:n tuli suorittaa kaikki pakolliset kurssit Virossa saadakseen pätevyyskirjansa uusittua sekä näin ollen täyttäisi edellytykset ammatissa jatkamiselle. E:llä tuli olla sama oikeus kuin suomalaisella merenkulkijalla saada työnantajan kustannuksella uusittua ammattinsa harjoittamisen edellytyksenä oleva SCTW-pätevyyskirja.
Vastaajan kanteen kiistämisen perusteet tukeutuivat pitkälti siihen, ettei kanteessa mainitun henkilö E:n suorittamien muiden kurssien suoritus ollut Suomessa määritelty pakolliseksi. Heidän mukaansa osapuolet ovat sopineet työehtosopimuskirjaa laadittaessa vain siitä, että suomalaisten varustamojen kustannettavaksi tulevat vain ne pätevyyskirjat ja lisäpätevyystodistukset, joita Suomen lainsäädäntö ja viranomainen edellyttää. Korvausvelvoitetta ei ole esitetty ulotettavaksi sellaisiin vaatimuksiin, jotka ylittävät Suomen viranomaisen asettamat vaatimukset. Jos työehtosopimusneuvotteluissa olisi ollut tarkoitus laajentaa työnantajan korvausvelvollisuutta kattamaan muiden maiden Suomen vaatimukset ylittävät pätevyys- ja lisäpätevyysvaatimukset, olisi tästä tehty erillinen selvitys. Olisikin kohtuutonta odottaa, että työnantajalla olisi mahdollisuus seurata muiden maiden viranomaiskäytäntöjä ja vaatimuksia sekä noudattaa niitä kaikkia.
Työtuomioistuin totesi, että asiassa esitettyjen kertomusten perusteella työehtosopimusosalliset eivät olleet vuosien 2013 ja 2014 aikana käymiensä neuvottelujen aikana keskustelleet pöytäkirjamääräysten tulkinnasta siltä osin kuin kyseessä oli EU:n jäsenvaltiosta kotoisin olevalle työntekijälle pakollisten STCW-yleissopimuksen mukaisten kurssien korvaaminen siinä tapauksessa, kun kursseja ei ole määrätty pakollisiksi Suomessa. Työehtosopimusmääräyksiä oli näin ollen tulkittava niiden sanamuodon mukaisesti, sillä osapuolten yhteisestä tarkoituksesta tai yhteisesti hyväksytystä vakiintuneesta soveltamiskäytännöstä ei ole esitetty näyttöä.
Työtuomioistuin katsoi ratkaisussaan, että 25.4.2014 allekirjoitetun koulutusta koskevan lisäpöytäkirjan sanamuoto on selvä. Työehtosopimuspöytäkirjan määräys viittaa kaikkiin STCW-yleissopimuksen mukaisiin pätevyys- ja lisäpätevyyskursseihin, joihin työntekijän oli työsuhteensa aikana otettava osaa. Asiassa oli selvitetty, että E:n oli suoritettava kaikki kanteessa mainitut kurssit voidakseen uusia virolaisen pätevyyskirjansa. Mikäli E:n pätevyystodistus ei olisi ollut voimassa, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi ei olisi voinut myöntää E:lle kelpoisuustodistusta. Tämän seurauksena E olisi ollut estynyt työskentelemään kuultavana olleen yhtiön B palveluksessa. Näin ollen työtuomioistuin vahvisti E:n oikeuden saada työnantajaltaan korvaus suorittamiltaan STCW-yleissopimuksen mukaisilta kursseilta ja velvoitti kurssimaksut viivästyskorkoineen yhtiö B:n korvattaviksi. Oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen velvoitettiin yhteisvastuullisesti vastaajan ja yhtiö B:n korvattavaksi.
