Helsingin hovioikeus katsoi, että konsernin ylemmät toimihenkilöt olivat saaneet oikeuden pekkaspäiviin alun perin vuonna 1990. Oikeus pekkasiin oli tullut niille ylemmille toimihenkilöille, jotka olivat siirtyneet tekemästään 37,5 tunnin viikkotyöajasta 40 tunnin työviikkoon. Tästä pidemmästä viikkotyöajasta oli tehty sopimus, joka oli ollut voimassa vain vuoden. Sen jälkeen ylemmät toimihenkilöt olivat jatkaneet 40 tunnin viikkotyöaikaa sekä pekkasten ansaintaa ilman nimenomaista sopimusta. Pekkasten määrä oli aluksi 12,5 päivää, mutta vuodesta 2007 lukien työnantaja nosti ne 13 päivään vuodessa. Vuonna 2016 solmitun kilpailukykysopimuksen seurauksena mm. toimihenkilöiden työehtosopimuksiin oli tullut muutoksia, jossa pekkasten määrää vähennettiin kolmella päivällä. Samalla yhtiöt yksipuolisella päätöksellään vähensivät kolme pekkaspäivää ylemmiltä toimihenkilöiltä. Metsäteollisuudessa ylemmillä toimihenkilöillä ei ole työehtosopimusta.
Asiassa oli riidatonta, että 40 tunnin viikkotyöaikaa tekevien ylempien toimihenkilöiden työsuhteen ehdoksi oli vakiintunut oikeus pekkaspäiviin. Sen sijaan asiassa oli riitaista, oliko heitä koskeva pekkaskäytäntö vakiintunut ehdollisesti toimihenkilöiden kulloisiinkin pekkasvapaisiin sidottuna. Ylempien toimihenkilöiden mielestä he eivät olleet tällaista hyväksyneet, eivätkä edes tietoisia tällaisesta työnantajan tarkoituksesta. Hovioikeus katsoi, että ehdollinen vakiintuminen edellyttäisi tietoisuutta ehdollisuudesta ja siitä, minkä ulkoisen olosuhteen perusteella käytännön sisältö määräytyy sekä ehdollisuuden hyväksymistä. Lopulta hovioikeus näiden seikkojen pohjalta eri seikkoja perustellen katsoi, etteivät pekkasvapaat olleet vakiintuneet ehdollisesti toimihenkilöiden lyhennysvapaisiin sidottuna.
Hovioikeus totesi, että pekkasvapaiden vähentämisen jälkeen ylempien toimihenkilöiden työaika on ylittänyt heidän vakiintuneen työaikansa, koska heidän työsuhteidensa ehdoksi oli vakiintunut oikeus 13 pekkaspäivään. Pekkasten määrän vähentämisessä oli kyse lisätyön teettämisestä. Lisätyön teettäminen edellyttää työntekijän suostumusta ja siitä on maksettava vähintään sovitulta työajalta maksettavaa palkkaa vastaava korvaus. Pekkasten määrän vähentäminen merkitsi työaikalain säännösten rikkomista. Koska asia oli ratkaistavissa jo vakiintumista koskevan arvioinnin perusteella, ei työaikalain säännöksillä katsottu olevan asiassa itsenäistä merkitystä.
Kerrotuissa olosuhteissa ei työnantajalla ollut oikeutta lyhennysvapaiden määrän yksipuoliseen vähentämiseen. Lisäksi hovioikeus velvoitti yhtiöt maksamaan kaikki kantajien oikeudenkäyntikulut. Tuomio on lainvoimainen.
